Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Raimo Heikkilä

Kävin kesäkuussa 2015 korvatautien poliklinikalla Hannu Tapiovaaran vastaanotolla toisen korvan sensorineuraalisen huonokuuloisuuden vuoksi, toisen korvani kuulo oli normaali. Sensorineuraalinen kuulovika on sisäkorvan tai hermoratojen vaurioihin perustuva kuulovika. Lääkäri kertoi, että olen todennäköisesti lapsena sairastanut korvatulehduksen, mikä on saattanut jäädä hoidotta, josta seurasi pysyvä kuulovaurio.



 

Sivu päivitetty 8.3.2016

Kotkankallio                            

Asuntaloamme voitiin pikemminkin kutsua mökiksi, sillä se oli kooltaan noin 50 neliötä, sisältän pienen keittiön, olohuoneen ja kaksi makuuhuonetta. Eteisestä oli portaat vintille, missä talvisin äitini kuivatti pyykkejä.

Ulkokäymälässä käynti oli kovilla pakkasilla suuri saavutus. Tarpeen vaatiessa kävi paskakuski hevosineen ja kärryineen tyhjentämässä ulkovessamme jätöksistämme. Lisäksi oli erillinen puuvaja- varastorakennus. Pihapiirissä oli kaksi omenapuuta, muutama marjapensas ja perunapelto. Perunan viljely oli isäni, Pilin lempiharrastus. Kellari oli maakellari, mikä toimi mainituista rakennuksista parhaiten. Kovilla pakkasilla kellaria lämmitettiin tulisilla hiilillä.

Sauna ja vessa olivat eri rakennuksessa. Molemmat olivat surkeassa kunnossa. Sauna oli niin laho, että seinille suihkuttaessa vettä tuli läpi seinän. Talvisin kovilla pakkasilla saunan lattia oli jäässä, vaikka lauteilla oli melko kuuma. Vettä saunaan ja tupaan kannettiin naapureiden kanssa yhteisestä kaivosta, mihin tuli vesi vesilaitokselta. Talvella, kovilla pakkasilla vesiputki tuppasi jäätymään ja sitä jouduttiin sulattelemaan.


Isäni kanssa kävimme silloin tällöin veturitalleilla saunomassa. Ensimmäinen kolmepilttuinen veturitalli valmistui ennen vuotta 1889, ja sitä laajennettiin kymmenen veturin pilttuulla vuoteen 1905 mennessä. Lisäksi sen viereen rakennettiin kahdeksanpilttuinen talli. Aseman kasvu oli tasaista: 1920-luvulla se nousi ylimpään luokkaan (I lk ) ja siellä oli kaksi asemarakennusta, 34 asuinrakennusta sekä kolme veturitallia yhteensä 25 veturin paikkoineen.
 
Kouvolan veturitallilla otetussa valokuvassa isäni on edessä puku päällä. 
 
Rautatieläisyys oli monissa perheissä periytyvää, niin myös postilaisissa.

Valtionrautatiet teki vuonna 1955 päätöksen höyryvetureista luopumisesta. Höyryveturikausi jatkui Suomessa 1970-luvun puoliväliin asti.

Rautatiet lopetti työsuhdeasuntojen rakentamisen 1960-luvun alkupuolella.

 



Syntymävuotenani 1956 tulee mieleeni Unkarin kansannousu, Suezin kriisi ja Urho Kekkosen valinta presidentiksi. Yleislakko alkoi 1.3.1956. Lakon aikana tiedotustoiminta lamaantui. SAK ei sallinut, että lakon aikana julkaistaisiin sanomalehtiä. Palkatonta lomaa kesti 20 vrk. Ammattiosaston jäsenet eivät hyötyneet tästä lakosta mitään. Jos paikat nousivat, nousivat myös hinnat ja tulos oli yhtä kuin +/-0. SAK hävisi lakon ja leskisläiset perustivat uuden ammattijärjestön. Alkanutta hajaannuksen aikaa kesti yhdeksän vuotta. Postiliiton Kouvolan osaston puheenjohtajana oli Viljam Nuorivuori ja sihteerinä Matti Ojala. 

 

Valokuvissa Raimo Paavo Heikkilä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kioskilla ja kaupassa                                     

Sarparannan Annikin kioski tunnelin alapuolella Kotkankallionkadun, Kiskokadun ja Myllypuron kadun risteyksessä oli perheelleni tuttuakin tutunpi, olihan siskoni Liisa, Kaija, Helena ja Anne kioskin myyjiä. Nuoriso vietti kioskin ympäristössä aikaansa seuraten katuristeyksen liikennettä. Kioskilta sai luotettavat asiakkaat velaksi ostoksia. Muutamaan eri otteeseen pitkäkyntiset murtautuivat kioskiin yön pimeinä hetkinä. Tuskin saalis muodostui mitenkään merkittäväksi. Kioskin omistajan Annikki Sarparannan poika Vesa-Pekka Sarparanta oli Kouvolan ammattikoulun 
liikunnanopettajana. Hän on tehnyt suomalaisen urheilun eteen pitkän päivätyön Vuokatin urheiluopistolla. Hiihtotunneli ja yhdistettty olivat lähellä hänen sydäntään. Veskun poika, Topi Sarparanta oli yhdistetyn urheilija, joka kilpaili vuosina 1993-1998. 
 
Kioskin vieressä oli Pettisen Taavin kauppa, mitä piti tytär Tikan Mirja. Pikkupoikana kävin kaupassa ostamassa maitoa alumiiniseen kolmelitraiseen kannelliseen astiaan. Vanhempi veljeni, Pekka oli varsinainen vilperi. Taloudessamme oli velkakirja kauppaan, mihin merkittiin ostokset. Pekan kauppareissuilta oli muutakin ostoksia kuin äidin kirjoittamat. Pekka oli perso karkeille, mitä hän osti ilman lupaa. Kauppias oli kirjoittanut ostosten velkakirjaan Pekka hyvää. Vilperi Pekalle koitti ohrainen äitini kieltäessä kauppiasta myymästä Pekalle hyvää. Kaupasta sai myös edistyksellistä vientipalvelua. Lähes 90 vuotias Taavi ajoi Ford Anglialla tilauksesta ruokaostoksia ovelle saakka.
 
Tikan kaupan vieressä asui Väistön Jukan mummo ja hänen mökkinsä vieressä oli Tolvasen Eikan polkupyöräkorjaamo. Pyörien korjaamisen ohessa Eikka kasvatti 
vanhassa linja-autossa kaneja. Häneltä isäni osti uros ja naaras kanin. Tarkoituksena oli saada kaniemon poikimaan ja niin myös tapahtuikin. Valitettavasti uros kani oli samassa häkissä. Tämä sadisti polki poikaset kuoliaaksi. Meiltä puuttui kanien kasvattamisen taito. Syksyllä syötiin kanipaisteja. Näin päättyi kaniemme taval maanpäällä.
Toinen kauppa Kotkankallion asuntoalueen läheisyydessä oli Kotkankallionkadulla toiminut Osuusliike Kymenmaan kauppa. Kaupassa oli sisätiloiltaan sellainen, että se antoi mahdollisuuden pieniin näpistelyihin. Yksin ollut myyjä ei voinut olla katsellaan jokaisessa kaupan sopukassa.

Leikkiminen asuntomme vintillä oli kiellettyä. Siellä oli kuulemma mörköjä, mitkä pelottivat minua.  Eteisessä säilytettiin isäni työsalkkua, missä oli silloin tällöin isäni eväitä. Leipien päällä saattoi oli läskistä savukinkkusiivuja. Nämä olivat herkkuja, joita lapsille ei yleensäkään annettu. Jos mieli saada makupalan, niin salkun tarkistaminen oli tehtävä salassa. Jos kinkkuleipiä oli, niiden kinkkusiivuista oli varovaisesti laitettava suuhun leivän reunan ylimenevät osat. Eteisen yhteydessä oli kaappi, missä säilytettiin ruokatarvikkeita. Kaapissa piti usein kotia hiirulaiset. Jos kissa ei niitä metsästänyt, niin viimeistään hiiriloukku koitui ruokavarkaiden kohtaloksi.
*
 
Alle kouluikäisenä 1960-luvun alkuvuosina kävin siskojeni kanssa paikallista pyhäkoulua Elon talossa. Opettajamme, vanha nainen oli hurskas uskovainen ja hän osasi eläytyä raamatun tekstiin. Opin, että syntiin ei saanut langeta. Pelko Jumalan rangaistuksesta syntiä tekeville jäi elämään mielessäni. Taivaaseen ei ollut vapaamatkustajia.

Rippikoulun suoritin Arja Koskisen johdolla kesällä 1972. Koulua käytiin Kouv

olan seurakuntakeskuksessa. Kesätyöni sanomalehdenjakelussa vaikeutti koulunkäyntiä,

sillä kello 12.00 alkaneet opiskelutunnit olivat minulle sillointällöin liian aikaisia.

Nukuin aika-ajoin pommiin.



Vasemmassa 1965 otetussa valokuvassa olen oikella. Olisiko sormi tai jokin muu suussani.

Oikealla kuvassa oleva 65 vuotias Hilda-mummoni syntyi 24.kesäkuuta 1901. Hän kuoli 10.

tammikuuta 1975. Hän oli avioliitossa Martti Malmisen ja Oiva Öhrnbergin kanssa.

Vanhoilla päivillään persoonana Hilda oli aikamoisen harhaluuloinen. 


 

Paulin äiti, Hilda Mänttäri syntyi 8. maaliskuuta 1885 Liikkalassa ja. Onni syntyi 5. kesäkuuta

1887. Liikkalan kylä sijaitsee Kaakkoon Kouvolan keskustasta noin 30 kilometrin päässä ja

Sippolan kirkolta muutaman kilometrin päässä.

*

Merkittävin muuttoaalto Amerikkaan alkoi 1860-luvulla ja jatkui 1930-luvulle. Tällöin

suomalaiset muuttivat lähinnä Pohjois-Amerikkaan. Myös Onni Heikkilä lähti Amerikkaan

kultaavuolemaan.

1917 Hildan aikomuksena oli matkustaa Titanicilla Amerikkaan tapaamaan

rakkainta tulevaa aviopuolisoa, Onnia. Kovan myrskyn vuoksi Hildan laivamatkansa viivästyi,

sillä Suomesta Englantiin menevän laivan aikataulua muutet muutettiin myöhemmäksi

lähteväksi. Tämä oli Hildalle varsinainen onni.,sillä Titanic upposi neitsytmatkallaan

15. huhtikuuta 1912 törmättyään jäävuoreen.

Toisella laivalla Hilda muutti Amerikkaan, missä hän tapasi tulevan

aviomiehensä Onni Heikkilän. Hilda ja Onni avioituivat. Pariskunnan vihkiminen suoritettiin 21.

maaliskuuta 1917 Harlemin Metodistikirkossa New Yorkissa, (Salem United Methodist

Chuch, New York). Suomessa toimii myös Salem seurakuntia. Helsingin Saalem-seurakunta

on Suomen suurin helluntaiseurakunta noin 3000 jäsenellään. Seurakunnan kokoustila

Saalem-temppeli . Myös joissakin muissa Suomen kaupungeissa ja kunnissa paikallisia

helluntaiseurakuntia kutsutaan Saalem-seurakunniksi. Hilda oli koko elämänsä hyvin

uskonnollinen. Pili muisteli, että hän oli äidin mukana useissa Helluntai-seurakunnan

tilaisuuksissa.

Harrastuksena Hildalla ja Onnilla oli teatteri, mistä heillä oli lukemattomia valokuvia eteenkin

Amerikan ajoilta.

Hilda ja Onni saivat kaksi poikaa Olavin ja Paulin. Paul Heikkilä 19. toukokuuta 1922

Kiikalassa. Olavi oli Paulia vuoden vanhempi. Poikien vanhemmat olivat jo aika iäkkäitä poikien

syntymäaikana, Hilda noin 36 vuotias ja Onni noin 34 vuotias. Paulin ollessa kolme vuotias

perhe muutti Kouvolaan. Palattuaan Kouvolaan noin 1924 Amerikoista Heikkilän Onni ja Hilda

asettuivat asumaan ja perustivat sekatavarakaupan Tallimäen alapuolelle. Kauppa ajautui

konkurssiin ja Onni palasi Amerikkaan 1927. Samana vuotena Suomessa oli voimassa

alkoholikielto. Suomen alkoholikieltoa pilkattiin 1920- ja 30-lukujen kupleteissa avoimesti

pilkattiin kieltolakia. Kouvolassa myynti keskitettiin apteekkeihin ja alkoholia sai ostaa vain

lääkärin kirjoittamalla reseptillä. Ennen kieltolakia Kouvolan apteekin alkoholitilaukset olivat

suurimmillaan 200 litraa vuodessa, kieltolain ensimmäisinä vuosina 4200 litraa vuodessa.

Kieltolain aikaan myös apteekeissa myytävät, erilaiset tippalääkkeet menivät hyvin kaupaksi

niiden sisältämän spriin takia. Tarinat kertovat, että etenkin kieltolain aikaan eläimet sattuivat

kummallisesti sairastumaan juuri ennen juhlapyhiä. Torstai oli Kouvolassa markkinapäivä ja

apteekin ovi kävi tiheästi, kun apteekista käytiin hakemassa spriitä eläinten lääkkeeksi. Valtion

viinakaupat avasivat ovensa Suomessa 5.4.1932. Pili muisteli, että isä ei ollut nirso alkoholin

suhteen. Suomi oli tuolloin ehtinyt vain kymmenen vuoden ikään. Hyvin ei mennyt Onniltakaan

Amerikassa, sillä 1930-luvun lama oli

ovella. Onni jätti Hildan ja lapset

oman onnensa nojaan.

 

Isäni äiti Hilda on haudattu Kouvolan

vanhalle hautausmaalle. Hänen

kuolessaan olin noin kuusi vuotias.

 

 

 

 

 

 

Tosin rahaakin tuli Onnilta Amerikasta silloin tällöin. Yhden  kerran Pauli ja Olavi

saivat isältään kirjeen Amerikasta, missä oli yhden dollarin seteli. Tämä ei

tietenkään kovin paljoa lämmittänyt Paulin sydäntä. Satunnaiset Amerikan rahat

eivät pelkästään elättäneet perhettä, vaan Hilda hankki lisätienistiä Kääriäisen

salkkutehtaalta. Toinen Hildan työpaikka oli Asemaravintolassa siivoojana. Onni

Heikkilä oli ensimmäisen maailmansodan aikana asepalveluksessa Amerikassa.

Onni julistettiin kuolleeksi Amerikassa 1. marraskuuta 1949 epäselvissä

olosuhteissa. Etsinnöistä huolimatta häntä ei löydetty.

 



Ensimmäiset kouluvuotensa Pili kävi Kouvolan Kankaan koulussa

vuodesta 1929 lähtien. Ensimmäinen Pilin työpaikka oli rautateiden

Kouvolan varikolla ylim. veturinpuhdistajana vuonna 1939.

 


Kotkankallion asuntoja kiersivät mustalaiseukot kerjäämässä ruokaa ja myymässä ”käsintehtyjä” pitsejä. Tunsin pikkupoikana pelkoa mustalaisia kohtaan, koska vanhempani varoittivat minua heistä. Äitini joskus syötti mustalaisakoille puuroa. Lähtiessään mustalaiseukot sadattelivat omalla kielellään, koska kauppoja ei syntynyt ja puurokin oli mautonta.

*

1960-luvulla meillä oli Luxor televisio. Telkkarista katsotiin amerikkalaissarjaa Lännen Tietä ja Bonanza. Piirretyt elokuvat saivat naapurin lapset televisiomme ääreen.

Vuonna 1957 Yle aloitti ensimmäiset testilähetykset ja vakinaiset televisiolähetykset alkoivat 1. tammikuuta 1958. 1965-1969 elettiin Repo-radion aikaa.

Vuonna 1969 Yleisradio aloitti tv-ohjelmien lähettämisen värillisinä, mutta tekniikan kalleuden vuoksi käytännössä kaikki ohjelmat näkyivät värillisinä vasta 1970-luvun lopulla.

 



 

 


Kansakoulussa 1960-luvulla                   

Urheilukentän vieressä Suomenkadulla on edelleen Sarkolan maamerkki Sarkolan koulu. Koulua alettiin rakentaa 1956. Koulussa oli tilat 450 oppilaalle. Sarkolan koulua laajennettiin 1970-luvun alussa.

Alueella on lisäksi kolmen kentän tennishalli ja jalkapallokentän vieressä talven liikkujia palveleva jääkiekko-/luistelukaukalo, jossa KooKoo pelasi jääkiekon miesten 1.divisioonaa kaudella 1981–1982 sijoittuen yhdeksänneksi. 

Kansakoulun alaluokat kävin Sarkolan kansakoulussa, Ensimmäisellä luokkani ja toisella luokalla, opettajana oli Mirjam Naukkarinen. Kolmannella luokalla opettaja vaihtui. Luokan opettajaksi tuli Eeva Ruuhijärvi ja neljännen luokan opettajaksi Aili Leino. Mikään mallioppilas en ollut, pikemminkin keskinkertainen.

Runojen lausunta oli opettaja Naukkarisen mieleen, runotaidoistani sain häneltä erityistä kiitosta. Äidinkielen arvosanaan vaikutti myös luokan edessä pidetyt esitelmät. Alakoulun ensimmäisellä luokalla olin jonkin aikaa Sarkolan koulun kuorossa. Tämä harrastus jäi pois siitä syystä, että koulukaverini, Kotkankalliolla asuva Esa Vanhanen ei ollut kuorossa. Oliko tämä solidaarisuutta vai mielenkiinnon puutetta?  Kaverini Jarmon laulukoetta muistelen hyvillä mielin vieläkin. Se oli varsinaista runon lausuntaa. Yrityksestä annan täydet kymmenen pistettä.
Samoihin aikoina sai isältäni postimerkkejä ja postimerkkikansion, missä oli postimerkkejä ympäri maailmaa. Innostuin uudesta harrastuksesta ja liityin Kouvolan postimerkkikerhon nuorisojaokseen. Jaosto kokoontui Kouvolan uimahallilla Matti Terän johdolla.
 
Antero Linkamo oli koulukaverini jo Sarkolan alakoulun ajoilta. Ennen koulua Antero ei ollut kaveripiirissäni, sillä hän ei asunut Kotkankalliolla. Kaveripiirini muodostivat Kotkankalliolla asuvat Vanhasen Esa ja Laurilan Veli Matti. Esan kanssa eräänä päivänä koulusta kotiin palatessamme kiusattiin Anteroa laittamalla kiven hänen piponsa sisään. Tottakai Antero kertoi tästä vanhemmilleen ja he taas luokan opettajallemme. Oikeus tapahtui ja me jäimme tästä kolttosesta arestiin. Muistan Antero Linkamon hiljaisena ja vähän syrjäänkin vetäytyvänä. 
Koko Sarkolan kouluaikani oli johtajaopettajana Heikki Ojanen (1964-1992). Hän opetti luokallemme englannin kieltä. Heikistä jäi mieleen se, kun hän passitti Esa Vanhasen ensiksi syliinsä ja sen jälkeen opettajan pöydän alle. Tämä on mielestäni alistamista, jos mikä.
Sarkolan koulun mukavin opettaja oli Erkki Pellinen, joka oli luokkamme liikunnanopettaja. Kieppi voimistelutangon yli ja kipuaminen köyttä pitkin kattoon olivat voimistelutuntien pakollisia kuvioita.
Vuosina 1964-1968 valmistui tele visiosarja The Man from U.N.C.L.E.  Tätä sarjaa esitettiin myös Suomen televisiossa nimellä Napoleon Solo. Pellisen Erkki nimesi minut Napoleon Soloksi, joka oli U.N.C.L.E:n agentti. Vastaavasti Vanhasen Esa oli venäläinen agentti Illya Kyryakin. U.N.C.L.E.:n pahin vihollinen oli mahtava rikollisjärjestö THRUSH. Elokuvasarjassa Napoleo Soloa esitti Ropert Vaught ja Illya Kuryakinia David Mccallum.

 
SARKOLA 4 B
Ylhäältä vasemmalta
Jari Sorsa, Jorma Sihvola, Pekka Salovaara, Hannu Nieminen, Eija Niemi, Ulla Kotakari, -, Jaana Ruohola.
Rivi 2
Petri Tikka, Markku Lampiranta, Jarmo Peltola. Veli-Matti Laurila, Kari Kuparinen, Jukka Ala-Outinen, Antti Laurinantti, Esa Marttila.
Rivi 3
Vesa Penttilä, Juha Dahl, Ari Suuntala, Tapani 
Myyryläinen, Kari Kirsi, Antero Linkamo, Raimo Heikkilä, Esa Vanhanen, Keijo Hämäläinen.
Rivi 4
Leila Liimatainen, Virva Marttila, Marjut Skyttä, Tarja Mäki-Paakkanen. Wallin, Suvi-Päivikki Nieminen, Ritva Korkee, Seija Hännikäinen, Merja Lakx.

LEIRILLÄ                        

Päivitetty 2.10.2015

Kirjokivessä

Sosiaalisin perustein oli köyhien lapsien perheillä mahdollisuus hakea kesäsiirtolaan Kouvolan kaupungin omistamaan Kirjokiven Kartanoon, minkä Voikkaan tehtaiden Vuorineuvos Rudolf Elving (1849 – 1927) rakennutti Pohjois-Valkealaan. Kartano sijaitsee Tihvetjärveen pistävässä niemessä Mikkeliin vievän rautatien, Savonradan varrella. Kartanoon on kuulunut myös Tornimäellä sijaitseva korkea näkötorni – ns. Elvingin torni.
Hakemukset kesäsiirtolaan tehtiin koulun kautta. Pääsin kahtena kesänä leirille. Yhden leirin kesto oli kaksi viikkoa. Uiminen, sauna, tyynysodat, ruokailu ja tyttöjen kiusaaminen olivat hauskaa ajanvietettä. Tytöt olivat omassa huoneessa, minne pojat tekivät tutkimusmatkoja.  Kartanon aitassa kerrottiin vaeltavan haamu. Tämä tieto pelotti minua ja uteliaana ja pelkoa tuntien kuitenkin leikkimme siellä. Yöllä en varmasti olisi uskaltanut mennä lähellekään aittaa. Vaikka olinkin pieni pojanveitikka, katseet olivat tyttöjä kohtaan ihastuneita. Kuitenkin kaikesta mukavasta toiminnasta huolimatta, koti-ikävä oli läsnä. Nämä leirit olivatkin ensimmäisiä yksin kotoa poissaoloja.
Alueella toimii tällä hetkellä ravintola- ja matkailualan yritys. 

 


Kuvassa rahanheittoa kotitalon pihalla. Talomme takana näkyy Skönin asuintalo. 

1960-luvulla lasten leikkejä olivat ra­han heitto lähemmäksi tikkua. Voittaja sai kaikki maassa olevat rahat heitet­tyään lähimmäksi merkkitikkua. Toinen rahapeli oli rahan helistäminen nyrkissä ja niiden heitto ilmaan. Voittoina olivat kolikot jotka olivat enemmistönä samoinpäin maassa. Näitä pelejä pelattiin penneillä. 50 penniä oli jo suuri panos. 

 

Kymmenen tikkua laudalla                      

Kymmenen tikkua laudalla oli minun ja monen muun lapsen suosittu ulkoleikki. Laudalle asetettiin kymmenen tikkua, jotka polkaisemalla laudan toista päätä lingottiin ympäristöön. Samalla juostiin piiloon, joita etsijä etsi.

Etsijä keräsi tikut nopeasti takaisin laudalle. Kun se oli tehty hän huusi "Kymmenen tikkua laudalla.

Leikki jatkui niin kauan, kunnes kaikki piiloutujat oli löydetty tai he olivat pelastaneet itsensä kotiin. Jos ei enää jaksettu juoksuttaa samaa etsijää, joka ei onnistunut löytämään kaikkia piiloutujia tai oli joutunut jo monen monta kertaa keräämään tikkuja uudelleen. Se piiloutuja, jonka etsijä oli ensiksi saanut kiinni jäi seuraavalla kierroksella etsijäksi. 


Sököä kiskojen alla                                                    

Rahalla minua vanhemmat kotkislaiset pelasivat sököä hiililaanin turveradan alla. Hyvällä tuurilla ja taidolla voitiin porukassa voitaa jopa muutamia satasia.

Sökö on Suomessa suosittu pokerin versio. Peli on muunnelma viiden kortin avopokerista. Sökön olennainen osa on panostaminen, joka vaikuttaa pelivalintoihin merkittävästi. Koska kortteja ei vaihdeta pelaaminen ilman panosta on yksinkertaisesti onnenpeliä, jossa parhaat kortit saanut voittaa. Panoksen oikea-aikaisella nostamisella tai pelistä oikealla hetkellä luopumisella voi taitava pelaaja vaikuttaa menestykseensä ratkaisevasti.

 


Bisneksiäkin harjoitettiin 
keräämällä kieloja ja myymällä kielonippuja Kouvolan torilla. Kielot menivät hyvin kaupaksi, koska myinne niitä halvemmalla kuin vakiomyyjät. 
Tämä aiheutti jonkin verran känää muissa myyjissä. Oma kielobisnes  alkoi muistuttamaan pientä yritystoimintaa. Minä keräsin kielot ja Molanderin Marjatan ja 
Laurilan Vellan kanssa ja myimme ne kiertämällä kerrostaloasuntoja Kouvolan keskustassa. Pieni takaisku hyvin alkaneelle liiketoiminnalle tuli pitkäkyntisen varastettua Vihrikki-polkupyöräni, mikä ei ollut mikään muotovalio. Kielobisneksellä sain rahat sinisen Tunturi mopon hankintaan. Vella muisteli, että hän oli kateellinen, koska minä myin kieloja enemmin kuin hän. Nyt jälkikäteen hän arveli, että säälistä ne ostivat minulta. Olin kuulemma heppu, jolta ei voinut olla ostamatta.
 

Koulun alaluokilla harrastin monen muun lapsen tapaan kalastusta. Vehkeinä olivat onki ja virveli. Muistiin painumimpiakalaretkiä olivat kalaretki Valkealan Lappalalla, millä reissulla koulukaverini Laurilan Vella uisteli niin, että virvelin kuva oli tukevasti kiinni korvan lehdessäni. Siitä suuttuneena jäi sen päivän keskustelut Vellan kanssa vähiin.Toinen tapaus Vellan kanssa olikin melkoinen kalajuttu, sillä Jokelan myllyn padon vierestä sain ongella Ankeriaan. Enpä tiedyt, että Ankerias on käärmemäinen kala. Pituudeltaan saaliini oli muistaakseni noin 40 cm. Vasta erään paikalle tulleen naisen vakuuttelun jälkeen uskoimme, että kyseessä ei ollut käärme ja uskallettiin tiputtaa saalismuovipussiin. Veimme Ankeriaan Kotkankalliolle muiden kavereittemme ihmeteltäväksi. En muista, miten Ankerias pääsi lopullisesti hengestään. Ankerias on erittäin vahva ja sitkeähenkinen. Jollain tapaan se päätyi kuitenkin äitini paistinpannulle.
Marja- ja sienireissuilla                                                                             
Marja- ja sienireissut tehtiin usein junalla Kongan seisakkeelle, mikä sijaitsi lähellä Selänpään rautatieasemaa. Selänpään asema on Savon radalla sijaitseva rautatieasema. Nykyisin se on myyty muuhun käyttöön. Selänpään asema avattiin vuonna 1889 ja sitä käytettiin Verlan tehtaan valmistuotteiden lastauspaikkana.  Junamatkaa tehtiin puisilla matkustajavaunuilla ja vetojuhtana oli höyryveturi. Myöhemmin matkaa tehtiin sinisillä moottorijunilla, kansanomaisesti Lättähatuilla. Juna pysähtyi jokaisella pysäkillä, jos vain matkustajia oli nousemassa tai poistumassa junasta. Höyryveturi on höyrykoneen voimalla toimiva junan veturi. Suomessa höyryvetureita käytettiin vakituisessa liikenteessä aina vuoteen 1975 saakka. Junan puiset vainut kolisivat, koska kiskot eivät olleet vielä yhteen hitsattuja.  Junissa oli eri luokan vaunuja. Me olimme halvimman maksuluokan vaunuissa, sillä rahaa ei ollut törsättäväksi.
 
Pienen kävelymatkan päässä oli Selänpään harju, mikä oli osa Salpausselkää. Erityisen paljon puolukoita kasvoi tällä kuivalla kankaalla. Selänpään lentokenttä on Kouvolan Seudun Ilmailuyhdistys ry:n (KILY) kotikenttä.
Melko lähellä, muutaman kilometrin päässä oli Kotkankalliolla asuvan Vanhasen Kaken mökki, mikä oli hyvä tukikohta lähdettäessä ongelle Saanjärvelle, mihin oli näköyhteys. Näistä reissuista mieleeni on jäänyt ukkojen ryyppääminen ja teksti mökin seinällä: ”Tyydy sä onnesi kohtaloon, vaikka pieni se olisikin täällä”.
Toinen kesämökki, missä vietimme kesälomapäiviä oli Vuohijärven Joutsenlahdessa sijaitseva Kouvolan Veturimiesliiton kesäpaikka. Isälleni toitotettiin, että järjestyssääntöjä tuli noudattaa tai pysyä poissa osaston jäsenten yhteiseltä mökiltä. Ammattiosaston mökki oli suuri ja aivan rannassa oli saunarakennus. Isolta laiturilta oli hyvä onkia kaloja. Myös mustikkamaastot olivat hyviä.
Heikkilän sakkia Kotkankallion pihallamme isäni Pilin 50 vuotis syntymäpäivillä 19.toukokuuta 1972. Paripäiväiset juhlat olivat komeat, siellä juotiin muutakin kuin raanavettä. Panimo oli Selänpäässä, sillä viinakaupat olivat tutusti lakon vuoksi suljetut. Ilman Vanhasen Jussin apua juhlista ei olisi selvitty kunnialla.


Ensimmäinen perheeni auto oli veljelleni Pekan käyttöön ostettu Ford Cortina. Elettiin 1960-luvun loppuvuosia. Cortina oli tarkoitettu perheautoksemme. Auton vuosimalli taisi olla 1964.1970 isäni osti aivan uuden auton, Skoda 100 A:n. Tämä takamoottorinen 1000 kuutioinen menopeli oli yhtä huono kuin auton mainekin. Pellit olivat ohuet ja ruosteelle alttiit. Muistossani ovat lukemattomat pihallamme tapahtuneet talviset auton työnnöt ylä- ja alamäkeä mäkistartin onnistumiseksi. Viiden vuoden käytön jälkeen vuonna 1975  auto oli siinä kunnossa, että siitä oli päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Vanhimman siskoni, Liisan aviomies Arska sai sen vaihdettua Sunbeam 900:aan. Sitä ajeli siskoni Helena siihen asti kunnes hänen auton ulosajon jälkeen menopeli siirtyi minulle.
 


 
Volkkarini starttimoottori hajosi ja vaati  minulta huoltotoimenpiteitä. Kuva on Kotkankalliolta.
 

 

 


Patterin mäki kuului Vanhasen Esan ja Partasen Esan leikkipaikkoihin ja heidän reviiriin. Sinne ei ollut menemistä kuin salaa tai Esojen luvalla. Minun ja Ilpon reviiriin kuului Saunamäki.  Patteristo oli meille lapsille jännä ja pelottavakin leikkipaikka. Kuitenkin aina uudestaan ja uudestaan uskallettiin pimeään luolaan. Toisinaan olivat tuohisoihdut valaisemassa kulkuamme.  Talvisin Patterilla laskettiin mäkeä ja hypättiin omatekoisista hyppyrimäistä.

Ratapihaa suojasi sodanaikainen ilmatorjunta patteri, mistä oli jäljellä sementtianturat ja ammusvarasto oli patteriston alapuolella luolassa.

Rautatiekuljetus oli yleisin tapa siirtää sotaväki pidempiä matkoja.

Talvisodassa Kouvolassa oli Kevyt ilmatorjuntapatteristo 2. Kouvolan ratapihan ja Korian siltojen suojana oli kevyitä ilmatorjuntatykkejä sekä ilmatorjuntakonekivääreitä. Jatkosodassa Kouvolassa oli vahvahkot ilmatorjuntajoukot joiden ilmatorjuntakalusto oli ajanmukaista.

88 ItK/37 ja 37K RMB

Suomi hankki ensimmäiset, meillä nimen 88 ItK 37 RMB (“Rämäpää”) saaneet 18 tykkiä v 1943.  Kesällä 1944 solmitun Ribbentropp- sopimuksen jälkeen maahan saatiin runsaasti lisää kalustoa, kaikkiaan 72 kiinteää tykkiä.  88 ItK /37 oli Suomen paras raskas ilmatorjuntatykki. Kalusto oli koulutuskäytössä vuoteen 1967 asti.

40 ItK/38 B (Bofors)

Suomeen hankittiin keväällä 1939 esimmäiset yhdeksän 40 ItK B-tykkiä. Yksi tykeistä meni Valtion Tykkitehtaalle mallitykiksi lisenssivalmistusta varten. Hankintoja jatkettiin eri maista ja vuonna 1941 alkoivat valmistua ensimmäiset kotimaassa tehdyt tykit. Kaikkiaan Valtion Tykkitehdas valmisti Bofors-tykkejä 75 kpl. Tykit osoittautuivat jo talvisodassa maineensa veroisiksi. Niillä tuhottiin 128 lentokonetta. Viiden sotavuoden aikana 40 mm:n Boforseilla pudotettiin yli 500 viholliskonetta. Sodan päättyessä Suomella oli näitä aseita yhteensä 288 kpl

Kouvolan keskustasta vietiin pois Vekaranjärvelle keskeinen ilmapuolustuksen muistomerkki. Ilmatorjunta esti usein viholliskoneiden täsmäpommitukset. Joskus taisi vihulaisen pöksyt tutista, sillä pommit pudotettiin vähän sinnepäin. Tietenkin pois ei voinut sulkea Kouvolan varuskuntien omaa roolia arvojen säilyttämisessä.

Urheiluhullu                                    

Kaverini Ilpo, siskoni Helena ja minä osallistuttiin Kouvolan Hiihtoseuran järjestämiin hiihtokilpailuihin Mielakan mäellä. Olimme tuolloin Sarkolan alakoululaisia. Helena oli kaksi vuotta minua vanhempi. Suksina meillä oli puusukset, joita tervasimme luiston parantamiseksi. Suojakelillä lisäsimme kynttilää pohjaan, ettei lumi tarttuisi niihin. Esikuvina olivat senaikaiset tähtihiihtäjät Eero Mantyranta ja Marjatta Kajosmaa. Mitään suurta menestystä hiihtouralta en saanut, ainoastaan muutamia lusikoita.
Mäkihypyssä sen sijaan kävi mäihä. Aku Ankka mäkihyppykilpailussa Mielakassa saavutin kultaisen mitalin. Tosin kilpailussa ei ollut kuin kolme osanottajaa. Eipä tullut minusta samanvertaista mäkimiestä kuin kouvolalaisesta Topi Mattilasta.
 
Erityisesti minua sapetti sulkapallonpeluu. Molanderin Marjatta voitti minut kutakuinkin joka kerta. Hän oli päätä pitempi minua, mikä antoi sellaisen ulottuvuuden sulkapallon vastaanotoille, että olin voimaton palautuspalloissa.
 
Kotkankallion Saunamäellä pelattiin lentopalloa. Koska pelattiin mäellä oli pallon noutomatkakin pitkähkö. Kekolan Maken koti oli mäen alla.  Skönin Hempalla ja Makella, Haapasalon Artolla, Laurilan Arskalla sekä muilla minua vanhemmilla jätkillä oli eväät mukana, eli kossun voimalla vauhditettiin peliä. Nimensä Saunamäki sai rakennuksesta, missä oli useampia saunoja. Monessakaan Kotkankallion asuintalossa ei ollut oma saunaa, vaan porukka kävi Saunamäellä.
 


Viina on viisasten juoma                         

Väitän, että isäni liiallinen alkoholinkäyttö oli riski perheemme lapsien terveelle ja normaalille kehitykselle.

Lapsilla, joiden vanhemmalla tai huoltajalla on mielenterveys- tai päihdeongelma, on suurentunut vaara sairastua mielenterveyden häiriöihin sekä lapsuudessa että aikuisuudessa.

Seuraukset näkyivät perheemme sisäisessä vuorovaikutuksessa. Kotona tapahtui erilaisia asioita, jotka lapsena näin jälkikäteen ajateltuna hämmensivät minua ja pelottivat. Äitini myös aika-ajoin väsyi isäni alkoholisoitumisesta. Nyt miettiessäni lapsuuttani tulen siihen tulokseen, että olisin tarvinnut isältäni enemmän rakkautta, huolenpitoa, läsnäoloa ja tukea. Tämä on tietenkin jälkipeliä Laihialla.

Luin kirjasta, että lapsuudessa koetut tapahtumat, sosiaaliset suhteet sekä fyysinen ja psyykkinen kehitys luovat pohjan nuoruuden hyvinvoinnille ja näillä ikävaiheilla on tärkeä merkitys aikuisuuden hyvinvoinnin kannalta. 

Viinakaupan tuotteista Kotkankallion nuorisolle olivat kysyttyjä Vinetto, Sorbus ja Herba, koska ne olivat sopivan halpoja alkoholijuomia. Pienessä tai vähän isommassakin maistissa estot katosivat ja Kotkan kallion tytöt olivat poikien iskemisen kohteina. Eteenkin Herba-likööri, mikä taisi olla 40%:sta, sai yrjön lentämään.

Kouvolan ensimmäinen Alko avattiin 1932.  Ravintola Mutterin vieressä, Kivimiehenkatu 5:ssä vuyodesta 1952 lähtien ollut tuttu viinakauppa lopetettiin 1988. Kouvolan kauppahallin yhteyteen avattin kansanravintola Teatteritorppa (Mutteri, Pyöreä Torppa) marraskuussa 1956. Ravintola siirty vuonna 1959 Leskisten omistukseen.


 

Rautatieaseman vieressä olleet viimeiset VR:n puutalot purettiin 1970-luvulla.

Viimeinen muisto entisestä Kotkiksesta on poissa, sillä tulipalo tuhosi 28.6.2013 viimeisen pystyssä olleen vanhan rivarin. Joitakin Kotkankallion vanhoista puurivitaloista, eli kasarmeista, siirrettiin Kouvolan keskustan asemapuistosta. Myös alueella ollut viimeinen rivitalo oli kotoisin sieltä.


Kouvolan Kotkankallio oli tyypillistä rautatieläisten asuinaluetta.  Asuessani Kotkankalliolla siellä  oli 8 vuokra rivitaloa, joissa asui noin 30 perhettä. Omakotitalon vuokratöllejä oli 20. Kaikkiaan mäellä oli suurinpiirten 140 asukasta. 

Kotkankallio on ensimmäisiä asuinalueita "radan alapuolella", lähellä keskustaa ja vanhan Kotkan radan läheisyydessä. Monet Kotkankallion rivitaloista siirrettiin Kouvolan keskustan asemapuistosta. Kotkankalliolla asuttiin vanhassa puuidyllissä, missä oli tilavat pihat ja kerrostalot tekivät vasta tulemistaan. Nykyisin Kotkankallion katuja ovat Opastinkuja ja Halkotarhantie. Rautatieläisten asuinalue rajoittui Kotkankallionkatuun ja Kalliokatuun.

Kotkankallion pölyt tuli puhdistettua keväällä 1973 perheeni muutettua Eskolanmäkeen, Viialankatu 3:een. Elon laskuopin mukaan Kotkankalliolla vietin noin 17 vuotta elämästäni.
©2018 Raimo Heikkilä - suntuubi.com